Pyörremyrsky nimeltä ADHD ja muut osaset osa 2
Päätin toteuttaa tästä ADHD:sta ja muista osista
kirjoittelun kahdessa osassa. Aikaisempi teksti joka toteutettiin ”haastattelun
muodossa” oli siis äidin kokemus näistä asioista ja nyt olisi sitten tarkoitus
kirjoittaa siitä miten itse olen kokenut tämän asian kanssa elämisen ja miltä
se minusta on tuntunut. On ollut aikeissa kirjoittaa tämä teksti jo aiemmin
ettei julkaisuiden välillä olisi niin hirveästi aikaa, mutta arki on tullut vastaan.
Elämä on nykyään niin kovin kiireistä ja ajan kanssa tasapainottelua. Tämä
blogi on kuitenkin itselle tärkeä, joten arjen kiireellisyydestä huolimatta
tahdon tämän pitää elossa. Toinen syy julkaisun tekemisen kestossa on ollut sen
vaikeus. Tämä asia on sellainen mistä minun ei ole helppo kirjoittaa.
Olen aina ajatellut olevani kasvattajana sellainen lempeä,
mutta tarvittaessa saan kyllä kurinpidolliset toimet hoidettua ja pystyn
pitämään tilanteet hallinnassa. Olen ajatellut olevani ihminen jolla on
auktoriteettia ja näin onkin työelämässä, harrastuksissa ja muissa sosiaalisissa
suhteissa. Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin ollut todettava, että
perhe-elämässä en ole samanlainen kuin työelämässä. Tietysti se on hyväkin
asia, mutta en olisi koskaan uskonut sitä tekeväni mutta joissakin arjen tilanteissa
on vain nostettava kädet pystyyn ja todettava, että asiat eivät vain oikeasti
voi mennä kuten minä tahtoisin. Siinä ehkä yksi syy miksi tästä asiasta on
vaikea kirjoittaa. Tähän viimeiseen vuoteen mahtuu todella paljon omia
virheitäni, oppimista ja oikeiden tapojen löytämistä jotta meidän kaikkien
olisi parempi elää saman katon alla.
Aloin itse huomata jo melko aikaisessa vaiheessa, että
jotain sellaista on tekeillä mitä itse en ymmärrä. Lapsi kenen kanssa minulla
oli ollut todella mahtava isä poika – suhde alkoi muuttua. Hän oli aina ollut
luonteeltaan äkkipikainen, jota ennen aina pidin suloisena. Nyt kuitenkin aloin
huomata sen, että kun yritin saada jonkinlaisia asioita tehdyksi arjessa hänen
kanssaan se äkkipikaisuus muuttui erilaiseksi. Vihamieliseksi minua kohtaan.
Minä idiootti kuitenkaan en ajatellut, että minun tekemisilläni voisi olla
mitään tekemistä tuon asian kanssa tai että asiassa voisi olla jokin syvempi
puoli, jota en oikein ymmärtänyt. Hakkasin vain päätäni seinään ja jatkoin
samalla tavalla toimimista. Tämä oli pitkällä tähtäimellä todella haitallista
meidän väleillemme eivätkä ne oikeastaan vieläkään ole samalla tasolla kuin ne
olivat aikanaan, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.
Rakastan tuota lasta suunnattomasti, mutta arjessa
selviytymisessä varsinkin minulla on suuria haasteita hänen kanssaan. Minulla
ei ole samanlaisia taitoja kuin hänen äidillään, joka kyllä tahtoessaan saa
asioita tapahtumaan ja Mico oikeasti kuuntelee häntä. Kun hänen äitinsä puhuu
pojan kanssa hän pystyy kuuntelemaan ja toteuttamaan asioita joita he yhdessä
sopivat. Minulle on nyt ainakin toistaiseksi asettunut sivustaseuraajan rooli. Mico
ja hänen äitinsä käyvät yhdessä viikoittain terapiassa, sieltä he saavat
työkaluja arjen haasteiden selättämiseen. Itselläni hyvin harvoin olisi edes
mahdollisuutta osallistua tuohon terapiaan työaikojeni vuoksi, joten pyrin vain
seuraamaan mitä ympärilläni arjessa tapahtuu.
On ollut ilo seurata vierestä sitä kuinka tämä kehityskulku Micon
ja hänen äitinsä kanssa on edennyt. Vielä vuosi sitten olimme molemmat
neuvottomia ja eksyksissä sen suhteen miten me oikeasti tulemme selviämään. Nyt
meillä on kotona sentään yksi itsevarma aikuinen joka tietää mitä tekee. On ilo
ja kunnia päästä seuraamaan vierestä kuinka ammattimaisesti tuo nainen soveltaa
käytäntöön saamiaan oppeja ja ne ihan oikeasti toimivat. Mielestäni terapia on
ollut ehdottomasti kaikkein tärkein työkalu arjessa selviämiseen näiden
haasteiden kanssa. Perheemme on taas tasapainoinen ja toimiva. Siitä olen
ikuisesti kiitollinen Micon äidille ja hänen pitkäjänteiselle ja
periksiantamattomalle työlleen pojan eteen. Siinä näkyy se todellinen
äidinrakkaus. Vaikka toinen huutaa, haukkuu ja heittelee tavaroita, kehittelee äiti
vain päässään uusia tekniikoita miten saada kaikki asiat toimimaan. Vaikka
vuosi sitten vielä tuo nainen itki minun kanssani olohuoneen sohvalla kun
olimme koko päivän joutuneet kamppailemaan selvästi itsekin tilanteesta
kärsivän lapsen kanssa, on tuo nainen nyt itsevarma, päättäväinen ja hyvin
taidokas selvittämään kaikki haasteet joita Mico päivän aikana kohtaa.
Tässä arjen haasteiden keskellä olen itse hyvin turha. Olen
päättänyt itse, että en korota ääntäni pojalle, en anna minkäänlaisia
virikkeitä minulle suuttumiseen enkä millään tavalla loukkaa tuota pientä ihmistä.
Se on parasta mitä minä voin tässä tapauksessa tehdä. Tiedän että Mico ei
missään nimessä ole ilkeä tai toisille pahaa tahtova ihminen. Hän on hyvin
tunneherkkä, empaattinen, rakastava ja vain sosiaalista hyväksyntää hakeva
nuori mies. Olen itse kuitenkin kohdellut häntä kuin omaa esikoistani ja
uskonut että samankaltaisella kasvatusmetodilla saan hänen kanssaan asiat
hoidettua. Tämä osoittautui suureksi virheeksi ja nykyään tilanne onkin se,
että parhaiten pystyn auttamaan tätä perhettä arjen keskellä pysymällä pois
tieltä. Micon ja hänen äitinsä välit ovat parantuneet huomattavasti terapian ja
lääkkeiden avulla. Minun ja Micon välit ovat parantuneet huomattavasti sillä,
että en tunge nokkaani joka asiaan vaan annan tuon ammattimaisesti operoivan
äidin hoitaa asiat juuri siten kuin hän näkee parhaimmaksi. Se toimii ja kun he
hoitavat arkea keskenään, hoidan minä meidän kuopustamme.
Esikoiseni Jimi on myös oppinut todella hyvin lukemaan
tilannetta ja vaikka tietenkin hänkin on nuori eikä ymmärrä kaikkea on hän
oppinut elämään tämän haasteen kanssa paljon nopeammin kuin minä. Hän osaa
vetäytyä tilanteista, osaa puhua oikealla tavalla ja osaa jopa piristää kun
tilanne sitä vaatii. Minä olen vasta oppimisen tiellä näiden asioiden suhteen.
Pyrin joka päivä kysymään kuulumiset, heittämään huumoria ja yrittämään pikkuhiljaa
palautumaan tuon ihanan lapsen lähipiiriin, mutta helppoa se ei tule olemaan ja
sen minä tiedostan. Se ei ole missään nimessä Micon syy vaan syyllistä
tilanteeseen saa hakea peilistä. Totuus kuitenkin on se, että minä kaipaan
pyöräretkiä, kaipaan iltaisin rannalle kävelyä, kaipaan hymyilevän lapsen
jäätelössä olevia kasvoja joka puhua papattaa minulle innostuneesti jostakin
mitä en edes ymmärrä. Minä kaipaan sitä hullua huumoria joka meillä oli tuon
pikkumiehen kanssa. Juuri sitä joka sai tuon meidän perheen naisemme hulluuden
partaalle. Uskon kuitenkin, että ne ovat tulossa takaisin. Se auttaa jaksamaan
joka päivä.
Tahdon olla hyvä isä jokaiselle lapsellemme ja tässä kohtaa
on nostettava käsi pystyyn virheen merkiksi. Micolle en ole pystynyt olemaan
sitä. Tahtotila yrittämiseen, oppimiseen ja onnistumiseen on kuitenkin niin
kova että tiedän sen olevan vielä tulossa. Olen sellainen ihminen, että kun
olen jotain päättänyt se ennemmin tai myöhemmin onnistuu tavalla tai toisella.
Tämä asia on sellainen mikä tulee tapahtumaan. Minä ja Mico tulemme vielä
löytämään toisemme uudestaan.
Jotta ei mentäisi ihan nyt vallan synkistelyn puolelle niin kyllä
tässä oikeasti on taas löytynyt sellaista positiivisuutta arkeen ja tällä
hetkellä arki luistaa meidän perheessä ihan kivasti. Kaikilla on hyvä olla ja
asiat etenevät. Otetaan tähän loppuun jäniskevennykseksi vakavien asioiden
äärelle meidän TikTok-tilin uusin video! Siinä meidän perheen toisiksi paras
meikkitaiteilija taiteilee näyttävän bilemeikin mallilleen!
Kommentit
Lähetä kommentti