Etävanhemmuus on vieläkin hanurista, mutta ihan jees
Lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin blogitekstin nimeltä ”Etävanhemmuus on hanurista”. Silloin avauduin hieman siitä miltä tuntuu olla esikoiseni etävanhempi ja miltä tuntui kun lastaan alkoi näkemään vähemmän. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä avata tuntemuksia tuon asian tiimoilta kun kokemustakin on kertynyt pari vuotta lisää. Moni muukin asia toki on muuttunut ja varsinkin oma henkinen hyvinvointi sekä työura ovat ottaneet aimo harppauksia eteenpäin. Koen otsikon mukaisesti, että kyllä se etäisyys on vieläkin hanurista, mutta ehkä kun itsekin voi paremmin henkisesti kuin ennen niin se ei ehkä ole ihan niin hanurista. Se on ihan jees, voisihan asiat olla paljon huonomminkin ja pahimmassa tapauksessa voisi olla, että en näkisi lastani lainkaan tai näkisin häntä aivan liian vähän. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin ihan tyydyttävä. Jimi viettää meidän luonamme Tampereella kolme viikonloppua kuukaudesta ja yleensä myös kaikki lyhyemmät lomansa ja pidennetyt viikonloput. Kesäloma