Etävanhemmuus on vieläkin hanurista, mutta ihan jees

 Lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin blogitekstin nimeltä ”Etävanhemmuus on hanurista”. Silloin avauduin hieman siitä miltä tuntuu olla esikoiseni etävanhempi ja miltä tuntui kun lastaan alkoi näkemään vähemmän. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä avata tuntemuksia tuon asian tiimoilta kun kokemustakin on kertynyt pari vuotta lisää. Moni muukin asia toki on muuttunut ja varsinkin oma henkinen hyvinvointi sekä työura ovat ottaneet aimo harppauksia eteenpäin. Koen otsikon mukaisesti, että kyllä se etäisyys on vieläkin hanurista, mutta ehkä kun itsekin voi paremmin henkisesti kuin ennen niin se ei ehkä ole ihan niin hanurista. Se on ihan jees, voisihan asiat olla paljon huonomminkin ja pahimmassa tapauksessa voisi olla, että en näkisi lastani lainkaan tai näkisin häntä aivan liian vähän. 

 

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin ihan tyydyttävä. Jimi viettää meidän luonamme Tampereella kolme viikonloppua kuukaudesta ja yleensä myös kaikki lyhyemmät lomansa ja pidennetyt viikonloput. Kesälomasta yleensä aina kokonaisuudessaan sen pätkän minkä minäkin olen lomalla. Vuodessa saamme kuitenkin viettää monia ilon (eikä nyt aleta jeesustelemaan, myös niitä päiviä kun tekisi mieli laittaa poika roskakoriin) päiviä. Toki se asia mikä on alusta asti kalvanut, kalvaa vieläkin: En pääse näkemään jatkuvasti vierestä kuinka poika kehittyy, en pysty arkipäivisin etäisyyden vuoksi osallistumaan jalkapallotreeneihin tai vanhempainvartteihin hyvin helposti. Toki hyvällä suunnitelulla ja kärsivällisyydellä kaikesta selviää ja monet asiat saa onnistumaan, mutta ei se kuitenkaan ole sama asia. Olemme kuitenkin kaikki oppineet elämään tämän tilanteen kanssa ja ainakin omasta mielestäni me kaikki olemme tyytyväisiä tilanteeseen. Se kai on kuitenkin tärkeintä. Varsinkin se, että Jimi voi hyvin ja nauttii molemmissa kodeissa olemisesta.

 

On ollut myös ilo seurata kuinka hyviä ystäviä Jimistä ja Micosta on tullut. He tekevät täällä Tampereella lähes kaiken yhdessä. Jalkapallo, konsolipelaaminen, pokemongo, uiminen, pyöräily ja monet muut asiat hoituvat jätkiltä todella hienosti yhdessä ja on mahtavaa huomata kuinka jätkät toimivat yhdessä hyvinä päivinä. Toki on myös niitä huonoja päiviä kun mikään ei meinaa ottaa onnistuakseen ja koko ajan pitää olla kaitsemassa ja ohjaamassa, mutta se on elämää ja se kuuluu erityisesti perhe-elämään. Jimistä on tullut myös molemmissa kodeissaan isoveli. On ollut ilo huomata kuinka Jimi osaa ottaa Noelin huomioon täällä Tampereella ollessaan. Aina ensimmäisenä kun hän tulee tänne, menee hän leikkimään pikkuveljensä kanssa ja hassuttelee hänen kanssaan. Joskus se saattaa jopa aiheuttaa hieman mustasukkaisuutta toisessa isoveljessä, mutta tuon asian tiimoilta harvemmin on jouduttu poikia kaitsemaan. Molemmat rakastavat pikkuveljeään ja tulevat hänen kanssaan mahtavasti toimeen.

 

Minähän aikanaan olin se joka jätti ”vanhan elämänsä” Kankaanpäähän ja muutti yhtäkkiä Tampereelle asumaan. Jimi sitten tietenkin kuului pakettiin ja alusta asti hän alkoi kulkea viikonloppuisin täällä. En edes halua laskea kuinka monta litraa/euroa on kulunut matkoihin Kankaanpäähän näiden vuosien aikana kun viikonlopun aikana kilometrejä kertyy yli 300, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä. Ei oman lapsensa kanssa ajan viettämisen arvoa voi mitata euroissa, mutta kyllä se välillä meitä molempia kenkuttaa istua autossa monta tuntia viikonlopussa. Kankaanpäästä saisi kulkea juna niin tuo kulkeminen sujuisi paljon helpommin. Olemme kyllä onneksi keksineet kaikkea mukavaa ajanvietettä noille matkoille. Keksimme joko ihan päättömiä tarinoita tai skenaarioita joita sitten matkalla ”näyttelemme” tai kerromme. Toisinaan pidämme erilaisia tietovisoja. Jimi on äärimmäisen hyvä ikäisekseen maantiedossa (varsinkin liput) ja englannissa, joten niitä monesti treenailemme. Maantieto tulee ehkä jopa itseltä jo vähän korvista, mutta eipä sitä viitsi toiselle näyttää kun hän on siitä niin innoissaan. 

 

Kaiken kaikkiaan on ehkä jopa pakko myöntää, että olen tyytyväinen etävanhemmuuteen tällä hetkellä. Saamme nauttia lähes joka viikonloppu Jimin kanssa mahtavia hetkiä ja oma kesälomakin kolkuttelee parin viikon päässä jolloin saamme Jimin pitkäksi aikaa liittymään vahvuuteen. Täällä kotosallakin tuntuu, että aika kuluu nopeammin ja helpommin kun Jimi on pitämässä Micolle seuraa. Varsinkin nyt kun poika on kasvanut on mahtavaa kun viikonloppuisin voimme harrastaa kaikkea yhdessä. Frisbeegolf, jalkapallo, uiminen, videopelit, retkeily ja yleinen ulkona fiilistely koko perheen tai vain poikien kanssa on parasta ajanvietettä kiireisen työelämän vastapainona. Olen todella onnellinen kun olen saanut tällaisen perheen itselleni ja  mielestäni meidän perheessämme kaikilla on oma paikkansa ja kaikki tulevat mahtavasti toimeen keskenään. On ollut ilo seurata myös Jimin ja Kristan suhdetta. Jimi luottaa myös täysin Kristaan ja pystyy puhumaan Kristalle ihan kaikista asioista. Toki joskus hänkin hieman koettelee rajojaan, mutta sekin kertoo vain siitä että hän luottaa Kristaan, uskaltaa näyttää tunteensa hänelle ja pitää häntä luotettavana aikuisena. Jimi onkin ristinyt Kristan ”valeäidikseen”. 

 

Jimi on myös jätkä jolla on loistava huumorintaju ja hän on myös hieman Hessu Hopo. Kömpelö kaveri joka toisinaan on niin keskittynyt omaan haaveiluunsa, että saattaa kävellä parkissa olevaa autoa päin (näin on käynyt useasti). Hän on myös niin paljasjalkainen Kankaanpääläinen, että toisinaan hänen ratkaisunsa esimerkiksi puskapissailun suhteen näin isommassa kaupungissa asuessa ovat hieman eksoottisia. Monesti Jimi on kyllä saanut meidät kaikki nauramaan (hyvällä tavalla itsekin nauraen). Viimeksi kun olimme viettämässä ”mökkiviikonloppua” anopin ja hänen kumppaninsa luona meni Jimi aluksi saunaan anoppini ja muiden poikien kanssa. Siellä he kaikessa rauhassa saunoivat, anoppi istui alalauteella ja isommat pojat ylemmällä. Yhtäkkiä oli Jimi todennut anopille: ”Heitä löylyä nainen”, tätä naureskelimme aika pitkään että on siinä aikamoinen alfauros Kankaanpäästä kun 7-vuotias sälli komentelee tuohon tyyliin ”hitusen” itseään vanhempaa anoppiani. 

 

Toki jos itse saisin asiat päättää asuisi Jimi meidän luonamme vakituisesti, mutta vaikka niin ei ole, olen onnellinen siitä että saan olla tuon pojan isä. Etävanhemmuus ei missään nimessä laske vanhemmuuden arvoa. Se vain muuttaa muotoaan. Minulla ja Jimillä on erityinen suhde ja hän on minulle äärimmäisen rakas poika. Vaikka poika onkin kasvanut ja aloittaa ensi vuonna jo toisen luokan koulussa, tulee hän aina olemaan se minun pikku poikani. Poika jonka kädestä pidin kiinni vielä muutama vuosi sitten sängyn laidalla, että hän uskalsi nukahtaa. Poika jota pidin sylissäni kun yöllä alkoi pelottaa, poika jonka empaattisuus hakee vertaistaan. Olen monesta asiasta velkaa Jimille ja tahdonkin aina elää siten, että hänellä on hyvä olla. Tarjota hänelle toisen turvallisen kodin ja paljon virikkeitä kehittymisen tueksi. Olen kiitollinen myös Kristalle monesta asiasta joita hän on opettanut minua ymmärtämään vanhemmuudesta ja etävanhemmuudesta. Elämä löytää keinot ja me olemme ne toimivat keinot löytäneet. Perheeni on kaunis ja juuri omanlaisensa. Hieman hölmö, hieman äänekäs, äärimmäisen hauska, tunteellinen ja toisinaan äärimmäisen raivostuttava. Kaikkea kuitenkin yhdistää suuri rakkaus toisia kohtaan. Minä rakastan perhettäni.

PS. Muistetaan myös meidän tikintokki! Sinne tuo kauniimpi ja enemmän puhelinta käyttävä osapuoli laittaa epäsäännöllisen säännöllisesti jotain vilmiä näkyville!

@kaksjakolme

 

 

-Iskä