KaksJaKolme

Blogin kirjoittamisesta Tämä teksti ei varsinaisesti käsittele meidän perhettämme vaan enemmänkin tätä blogia, joten jos turhanaikainen löpinä ilman pennuista ja parisuhteista jauhamista ei kiinnosta niin ymmärrän sen täysin. Voit hyvällä omallatunnolla skipata tämän paskanjauhannan siinä tapauksessa. Tässä tekstissä nimittäin löpisen lähinnä tästä itse blogista, sen luomisesta ja siitä mitä se minulle merkitsee. Blogi kuitenkin on nyt ollut pystyssä jo puoli vuotta ja tämä teksti jota nyt kirjoitan on jo blogin 30. julkaisu! Tekstiä ja kuvia on siis jonkin verran tullut jo julkaistua ja haluankin nyt sanoa näistä asioista muutaman sanasen. Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää teitä kaikkia, jotka blogiani lukevat. Kun alkuvuodesta pistin bloggeriin blogin pystyyn en todellakaan olisi uskonut, että blogini saa vakaan lukijakunnan ja ihmisiä ihan oikeasti vielä vuonna 2021 kiinnostaa lukea perinteistä blogia, jonka aiheena on jotain niinkin tavanomaista ja arkista kuin perhe. Kuitenkin tei

Reipas pari vuotta sitten elämät mullistuivat ja perheet sulautuivat yhteen, kun päätimme rakkaani kanssa muuttaa yhteen ja aloittaa tämän meidän ihanan ja joskus vähemmän ihanan uusperheurakkamme. Matkalle on mahtunut kaikenlaista. On ollut hetkiä kun tuntuu siltä, että mikään ei voisi olla oikeampaa ja aidompaa kuin juuri tämä. On toki ollut myös niitä hetkiä kun tuntuu siltä, että tämä on ihan perseestä ja seinä on noussut vastaan. Valehtelisin jos väittäisin, että koko matkamme on ollut tasainen, mutta kokonaisuudessaan onneksi suurin osa hetkistä ja muistoista on positiivisia. Rakastan perhettäni yli kaiken enkä tästä kyllä vapaaehtoisesti tule lähtemään. Kaiken muun myllerryksen lisäksi olen saanut yhden lapsen lisää. Raskaus oli nopea ja välitön, eikä se sattunut yhtään vaikka punnersin pihalle neljä vuotiaan pojan. Muutama pieru ja ähinä ja salassa suhistu kirosana matkalle on kyllä mahtunut, mutta verta ei (lähes) yhtään! Jos huono huumorini meni yli hilseen niin tarkoitan nyt

Vielä muutama viikko sitten parisuhteessamme olivat sotakirveet korkealla ja kolmas maailmansota oli lähellä syttyä lähiökolmiossamme. Riitelimme lähestulkoon mistä tahansa ja milloin tahansa. Tietenkään emme lasten aikana, mutta lapsivapaat, illat lasten mentyä nukkumaan ja muut pienet kaksinkeskeiset hetket menivät ihanasti ja rattoisasti riidellen. Kukapa ei pitäisi pienestä mukavasta tunteita nostavasta riidasta lapsivapaillaan? No tuskinpa kukaan oikeasti sellaista haluaa, mutta meille se oli todellisuutta. Riidat saattoivat syntyä ihan mitättömistä asioista ja molemmat menivät nollasta sataan nopeammin kuin Enzo Ferrari. Tässä en lähde osoittelemaan sormella mihinkään suuntaan vaan molemmat olimme ihan yhtä syyllisiä tähän riitelyyn. Toivon että kumppanini ajattelee samalla tavalla tai saattaa olla, että tämä teksti ei koskaan pääse julkisuuteen.  Myönnän itse kiukutelleeni kuin pikkutyttö sohvan kulmassa mököttäen ja silmiäni pyöritellen. Toisinaan jopa provosoin joillakin tyhmi

Etävanhemmuus on perseestä Blogia alusta asti seuranneet tietävätkin, että täällä blogia kirjoittaa uusperheen isä ja yksi perheemme lapsista on minun esikoiseni, joka asuu viikot äidillään. Viikonloput sitten meidän luonamme. Eli olen hänen etävanhempansa. Meidän tapauksessamme poikani viettää meillä pääsääntöisesti kolme viikonloppua kuukaudesta, joskus pidennettyjä viikonloppuja ja loma-aikoina pidempiä pätkiä. Kuitenkin huomattavasti enemmän hän asuu äitinsä luona ja hänen arkensa pyörii tietenkin siellä. Asumme siis myös eri kaupungeissa ja eri maakunnassa. Etäisyys ei ole valtava, mutta kuitenkin sellainen että ei sitä ihan joka ilta ajella moikkaamisen takia.  Etävanhemmuuden alussa pelkäsin ihan hirveästi sitä minkälaista se tulisi olemaan. Pelkäsin menettäväni poikani ja pelkäsin sitä että poika unohtaa minut. Pelkäsin todella montaa asiaa ja huolimatta tekstin otsikosta on nyt kahden vuoden etävanhemmuuden jälkeen moni pelko hälvennyt. Lapsi ei todellakaan unohda vanhempaansa