Mihin se arjen huumori katoaa?

 Suhteen alussa kaikki on vain koko ajan ihanaa, mikään toisessa ei ärsytä ja tuntuu kuin voisi elää näin vain ikuisesti. Kun ensimmäinen lapsi syntyy sitä pientä ihmettä vain katselee ja silittelee, päässään sitä ajattelee, että tämä pieni ihminen on täydellinen ja minä tulen olemaan ikuisesti onnellinen nyt kun minulla on hänet. Arki tuoreessa perheessä tai parisuhteessa on huumorintäyteistä ja kaikki on vain niin saatanan ihanaa. Kaikesta ollaan samaa mieltä, eikä mitkään päätökset tai muutokset aiheuta ongelmia. Kaikesta selvitään yhdessä nauraen ja hymyillen. Päivän mittaan sitä jaksaa lähetellä hauskoja / piristäviä viestejä toiselle ja lasten kanssa jaksaa hassutella aamusta iltaan.

Tuntuu siltä kuin elämä vain olisi täydellistä ja sitä ihmettelee vanhempia jotka mököttävät vittuuntuneen näköisenä leikkipuistossa ja äkäisesti kieltävät lastaan liimaamasta räkää sisaruksensa haalariin. Tässä vähän aikaa sitten tajusin olevani itse se vittuuntunut isi jonka suupielet ovat jatkuvasti alaspäin. Viikonloinuppuna loukkasin pahasti suhteen kauniimpaa osapuolta (Vilpitön anteeksipyyntö siitä vielä näin julkisesti, se oli täysin aiheetonta) ihan vain siksi, että olin turhaan oman pääni sisällä siinä kuuluisassa mökömökö-puussa ja ajatukset vain pyörivät täysin hyödytöntä vitutuksen ympyrää. Viime yönä kun perheemme kuopus tavoilleen uskollisesti herätti minut hieman puolenyön jälkeen, jäin hänen viereensä hänen huoneeseensa patjalle makaamaan ajattelemaan asioita ja kyllä minulla on oma patja hänen huoneensa lattialla, koska tämä yöllinen herääminen on enemmän sääntö kuin poikkeus ja hän rauhoittuu vasta kun saa minut viereensä. 

 

Tajusin tuossa patjalla maatessani, että olen jälleen ajautunut siihen ärsyttävään mökömökö-tilaan jossa perusolemus on sellainen koko ajan lievästi vittuuntunut ja pienikin ärsyke saa sen vitutuksen heti nousemaan huomattavasti korkeammalle. En tiedä teistä muista, mutta minulle tämä ei ole edes mitenkään tavatonta. Niitä aikoja vaan toisinaan tulee ainakin allekirjoittaneelle ja ihan rehellisesti sanottuna se on todella ärsyttävää. Melko ironista, että vituttaa se kun vituttaa, mutta näin se ainakin itseni tapauksessa on. Kaikkein typerintähän siinä mökömökö-hommassa on se, että siihen ei oikeasti ole mitään syytä. Sitä selittelee kumppanille/itselleen, että on ollut stressiä ja rankka päivä, viikko, vuosi tai mitä sitä nyt ikinä sepittääkään. Todellisuus on kuitenkin se, että ei minulla ainakaan ole oikeasti tällä hetkellä mitään syytä mököttää. Siinä mököttämisessä on vielä se huono puoli, että se perkelehän tarttuu. Kyllä sitä väkisinkin muitakin ihmisiä ympärillä alkaa ärsyttää jos yksi on koko ajan naama sillä kuuluisalla norsun tavaralla. 

 

Meikäläisellä on oikeasti kaikki ihan kondiksessa. Työura on edennyt hienosti ja olen päässyt työskentelemään oikeasti sellaisten asioiden kanssa mitkä itseä kiinnostavat. Vielä kolme vuotta sitten olin varastolla perusduunarina ja nyt olen yrityksen verkkovastaava sekä elektroniikkahuoltaja. Toki opiskelua töiden ohessa vielä on luvassa, mutta siitä lisää myöhemmin. Kauniimpi osapuoli valmistuu juuri koulusta ja on aloittelemassa työelämää, lapset ovat terveitä, omia itsejään, huumorintajuisia ja fiksuja. Muutimme juuri uuteen isompaan asuntoon jossa meillä on aivan mahtava tyylikäs sisustus ja jopa minä olen päässyt hifistelemään elektroniikan kanssa ja on hankittu pari isoa qled-televisiota joista on mukava pelata Pleikkari 5:sta tai Nintendo Switchiä. Pojillakin huoneessaan vielä Xbox SS ja PS4. Keittiöönkin sain salakuljetettua Panasonicin micro hifi-sarjan. Eli jopa meidän elektroniikanvihaaja on tehnyt myönnytyksiä meikäläisen suuntaan ja nörtti on saanut kaikkea kivaa elektroniikka hypisteltäväksi. Hankimme tovi sitten uuden isomman auton, oikein sellaisen klassisen perhehelvetin. Renaultin tila-auton jossa on paikkoja seitsemälle ja tietenkin uskollinen hopeanuolikin palvelee vielä. Meillä on jopa uusi perheenjäsen! Hänestäkin myöhemmin lisää. 

 

Joten mikä tässä nyt sitten saa tasaisin väliajoin miehen mököttämään kuin miesvauva (tällä termillä minua ihan aiheellisesti kutsuttiin viikonloppuna)? En todellakaan tiedä. Veikkaisin, että meillä hyvin harvoin olisi mitään turhaa kränääkään kotona jos näitä henkisiä kuukautisia ei minulle tulisi. Onko teillä muilla vastaavia aikoja kun kaikki vain vituttaa ja tuntuu, että mikään ei oikein kulje? Olen kuitenkin nyt päättänyt tehdä ihan kaikkeni sen eteen, että en enää nousisi mökömökö-puuhun heittelemään kusipäitä kävyillä. Mieskuukautiset on nyt selätettävä ja kaivettava se positiivinen asenne aina kun meinaa alkaa turhaan ärsyttämään. Tottakai huonoja päiviä saa olla ja jos huonoon tuuleen on jokin syy, se tottakai itselle on suotava, mutta sellainen turha mökötys on heitettävä romukoppaan ja tuupattava kansi kiinni. Mikäli pystyt samaistumaan tähän niin suosittelen toimimaan samoin. Mieti itse kuinka paljon ärsyttää katsella ja kuunnella ihmistä joka on koko ajan vittuuntunut. Kuten mainittua aiemmin se myös tarttuu todella herkästi. Vaikeahan se on itse pysyä positiivisena jos koko ajan mukana roikkuu ilonpilaaja jota ei saa innostumaan mistään ja näkee, että hänelle kaikki on pakkopullaa. Joten minä ja te kaikki muut joilla on samoja vaivoja: Otetaan pää pois perseestä ja lopetetaan se oman navan tuijottaminen. Ollaan niin saatanan aurinkoisia ja onnellisia, ettei ainakaan muiden tarvi päiväänsä pilata meidän takiamme!

-Iskä-