Instagram vs. Reality
Talvi on haastavaa aikaa. Luulin, että kaikille perheellisille ihmisille, mutta sitten menin olan yli katselemaan kumppanini Instagram-feediä ja TikTok-feediä. Toiset perheet lisäävät Instagramiin kuvia, joissa he luistelevat vaaleat hiukset hulmuten, Pepsodent-hymy vilkkuen Helly Hansenin yhteensopivissa takeissa onnellisina järven jäällä. Sää on pilvetön ja kaikki on vaan niin täydellistä. He pysähtyvät jääradan reunaan juomaan kaakaota ja yksikään lapsi iästä huolimatta ei läikytä kaakaotaan tai valita mistään. Kaikki vain on täydellistä. Kaakaon juomisen jälkeen he hyppäävät BMW:n sähkömaasturiin ja hurauttavat Rukalle talvilomaksi jatkamaan sitä ihanan täydellistä elämää kun kaikki vain sujuu ja on ihanaa.
Ei saatana. Ihan oikeasti? Meillä jos viikonloppuna sovitaan, että mennään ulos laskettelemaan ensin huudetaan ”EIKÄ! Ei vielä! Meillä on peli kesken!” puhelinten äärestä. Pienin huutaa jaloissa: ”MAITOO!” ”PISSAHÄTÄ!” Sitten uhkailulla, kiristyksellä ja lahjonnalla saadaan isommat pojat pukemaan vaatteet päälleen ja kulmahiomakoneella leikattua puhelimet pois heidän käsistään. Tällä välin nuorin terroristi on jo käynyt piilottelemassa isoveljiensä talvikengät ja -hanskat ympäri asuntoa. En ole saanut hänelle edes vaippaa vielä päälle. Hän siis juoksee pylly paljaana terrorisoimassa tätä lähtöprosessia. Saan napattua pikkukaverin kiinni kauhean huutoitkun kera ja isommat lähtevät pulkkien tai muiden lasketteluvälineiden kanssa ulos odottamaan. Nuorin heittäytyy maahan ja huutaa housut kintussa ”EI!” ”EN HALUA”. Huokaisen, käyn hörppäämässä Pepsiä ja palaan tilanteen pariin. Tällä välin kuopus on ehtinyt heittää maidot lattialle ja kaataa kissan vesiastian sekä leikkii minun +1000e työkoneellani jonka yritys on maksanut tietenkin.
Painiminen tietokoneen herruudesta, painiminen vaipan pukemisesta, painiminen vaatteiden pukemisesta ja todellinen paini ulkovaatteiden pukemisesta. Isä selviytyy näistä voittajana. Enää tarvii löytää toinen kenkä jonka pikkuterroristi on kadottanut johonkin ilkivaltakierroksellaan. Kenkää etsiessäni alkaa pienin itkeä kuumuutta ja vanhemmat pojat pimputtavat ovikelloa kysellen, että mikä meillä oikein kestää. Löydä kengän ja laitan sen pojan jalkaan. Potkaisen isommat pojat ulos ja kerron meidän tulevan hyvin pian, kunhan olen pakannut repun. Sitten tajuan, että olen itse vielä bokserit ja t-paita päällä. Hyvin nopea pukeutuminen turhautuneen pikkupojan kitinän säestämänä ja äkkiä ulos samalla roskapussit mukaan napaten. Ensimmäisenä kun avaan ulko-oven lähtee kuopus juoksemaan pakoon kohti kerrostalomme parkkipaikkaa. Ei auta muu kuin tiputtaa roskapussit ja pulkka käsistä sekä lähteä juoksemaan täydessä toppavarustuksessa (tottakai juuri sinä päivänä oli -20C) pojan perään ettei hän juokse auton alle.
Takaisin palatessa tietysti isommat sällit mököttävät kun ovat joutuneet jo tunnin odottamaan, että pääsisivät laskemaan. Sovimme kopromissin, että jäämme kotinurkille laskettelemaan ja laskettelun jälkeen käymme kaupassa ostamassa herkkuja. Ensin pitää kuitenkin viedä roskapussit, koska ne haisevat hirveälle. Meidän uuden asukkaan (Hektor-kissan josta voisin kirjoittaa seuraavaksi lyhyen pikku esittelyn) sekä kuopuksen paskapusseja kun on jokunen roskapusseissa. Roskien vieminen koituu kuitenkin ylivoimaiseksi suoritteeksi kuopukselle ja hän heittäytyy maahan makamaan ja painaa naamansa lumeen. Kerron pienelle ihmiselle, että meidän on lähdettävä sisälle jos hän tekee tuollaista, koska nyt on oikeasti todella kylmä. Vanhin pojista laskettelee jo tyytyväisenä hymy huulillaan (luojan kiitos). Päätän lahjoa keskimmäisen pojista viemään roskat, hän suostuu. Pääsemme vihdoinkin laskettelemaan eikä keskimmäinenkään jolla on taipumusta onnistua hukkaamaan jopa itsensä tai loukkaantumaan ihan missä tahansa tilanteessa epäonnistu tässä tehtävässä ja hänkin liittyy vahvuuteen.
Nuorin pojista alkaa heti kadehtia muiden lasketteluvälineitä ja heittäytyy maahan. Saamme kuitenkin kaikenlaisilla juonilla kaikki viihtymään pulkkamäessä, vanhin lapsista lähtee mummilaan yökylään ja minä lähden nuorempien poikien kanssa kauppaan. Matka lähikauppaan tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Vanhempi vetää nuorempaa pulkassa ja kaikilla on hauskaa. Tämä hetki kestää kuitenkin noin 5minuuttia kunnes pääsemme kaupan ovelle. Silloin nuorin heittäytyy jälleen maahan makamaan eikä varmaan enää tiedä itsekään tässä vaiheessa miksi. Ehkä ihan vain heittäytymisen ilosta. Itse tuijotan vain lastani epäuskoisena ja mietin milloin siitä aivan ihanasta pienestä sinappikoneesta joka katsoi minua kiiluvin silmin ihaillen, tuli tuollainen uhmaikäinen pikkuterroristi joka ihan periaattesta tahtoo olla pyllystä, jotta asiat eivät vain menisi helposti.
Kaupan sisällä koemme vielä yhden makeishyllylle heittäytymisen kun en suostu ostamaan hänelle chilisipsejä, jotka kuitenkin jäisivät syömättä. Taisteluvoiton jälkeen selviämme poikien kanssa kotiin. Sisällä meillä onkin sitten kiva ilta. Syömme hieman herkkuja, käymme saunassa, pelailemme piirrä ja arvaa, pallottelemme ja leikimme pehmolelun piilotusta. Illalla vielä isompi poika jäi kanssani pelailemaan Playstationia sometähti äidin pitäessä Liveä. En tiedä mitä ne someperheet lapsilleen syöttää, mutta meille voi laittaa sitä samaa tulemaan merikontillisen.
Lasten kanssa on toisinaan hankalaa. Tämä nyt on onneksi ääriesimerkki todella hankalasta päivästä, mutta kyllä niitä kivojakin päiviä onneksi on paljon ja vaikka olisi huonokin päivä, niin naurulla siitä selvitään. Olen vihdoinkin itse oppinut siihen, että en ota liian vakavasti kaikkea ja pystyn aika tonnin seteli-ilmeellä vetämään jopa ne kaikkein pahimmat päivät ja turhat mökötykset kääntämään nauruksi. Onkos siellä ruudun toisella puolella näitä IG-perheitä, joissa kaikki vain sujuu aina ja koskaan kenellekään ei ole likaa vaatteissa tai hampaissa? Sääkin kirkastuu kun te tulette paikalle?
Kommentit
Lähetä kommentti