Viimeisen kuninkaan menettäminen

Olen tässä blogissa kirjoittanutkin jo isäni kuolemasta. Siitä kuinka löysin hänet kuolleena, kaipuusta ja siitä kuinka asian kanssa olen päässyt eteenpäin. Tuon tekstin pääset lukemaan klikkamalla tätä. Isän kuolema oli kova paikka monestakin syystä, mutta yksi niistä syistä on se etten ole kovin läheinen sukuni kanssa ja suvussani on ollut hyvin harvoja miespuolisia henkilöitä joita olen voinut pitää itselleni miehen mallina tai miehiä joita olen arvostanut sataprosenttisesti. Isäni oli toinen niistä ja hänet menetin jo 3.10.2011. Tänä vuonna menetin sen toisenkin. 11.6.2024 isoisäni jota me kutsuimme papuskiksi nukkui pois keskuudestamme. Hän oli kärsinyt jo vuosikaudet sydänongelmista ja saanut useita sydänkohtauksia, sekä ollut lukemattomia kertoja sairaalahoidossa sydämensä vuoksi ennen kuolemaansa.  

Yllä oleva kuva on mökiltämme, joka on nimetty papuskin mukaan Kallen Lammeksi.

Muistan jo lapsuudestani/nuoruudestani puheita siitä kuinka papuski oli saanut sydänkohtauksen ja kuinka hän ei enää kauaa kestäisi tätä menoa. Legendaarisimpiin tarinoihin kuuluu, se kun mies oli saanut sydänkohtauksen ja ennen ambulanssiin menoa oli pitänyt vielä palata hakemaan asunnosta vihreä L&M-aski, ettei sitä vain joudu sairaalassa ilman tupakkaa olemaan. Papuskin jokaisesta sairaalareissusta voittajana selviäminen ja aina virkeänä esiintyminen loikin itselleni illuusion hänen kuolemattomuudestaan. Aina sitä järjellä tiedosti, että hänellä ei voi enää olla paljoa elinvuosia jäljellä kun kymmenet alkoivat jo seitsemällä ja takana oli useita eri vakavuusasteen sydänkohtauksia. Sydän kuitenkin sanoi, että tuo mies selviää mistä vain. Sitten kun se päivä koitti, että sain uutisen papuskin kuolemasta, musersi se minut täysin. En edes tajunnut kuinka tärkeä tuo mies minulle oli ja kuinka moneen asiaan hän elämässäni vaikutti. Se sattui todella paljon.

Noelin pihaleikkejä papuskin pihamaalla.

Tajusin papuskin olleen se perheen/suvun sitova liima. Oman biologisen sukuni siis. Joulut, isänpäivät ja muut juhlat henkilöityivät kotikaupunkini osalta hyvin vahvasti juuri häneen. Hänen luokseen mentiin ja siellä tuli nähtyä sukua. Nyt kun hän on poissa, en usko sellaista samanlaista liimaa olevan enää olemassa ja tulen varmasti näkemään vieläkin vähemmän tiettyjä sukulaisiani. Saattaa olla, että en näe tiettyjä henkilöitä enää koskaan kun hautajaisetkin tuli jo vietettyä. Ne olivat todella raastava kokemus. Yritin nieleskellä ja peittää itkuani oman perheeni seistessä vierelläni kappelissa, mutta en pystynyt. Kyyneleet virtasivat koko siunaustilaisuuden ajan, eikä siinä mitään väärää tietenkään ole. Tunteet saavatkin näkyä, mutta olisin tahtonut olla vahva lasteni seurassa. Onneksi nuorin ei nyt hirveästi koko tapahtumasta edes ymmärtänyt. Hän kysyi vielä joku aika sitten minulta, että koska papuski tulee takaisin?

Pojat Kallen Lammella.

Papuski oli mies jonkalainen olisin aina tahtonut olla tai jonka kaltaiseksi olisin tahtonut tulla. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan olen kulkenut ja kuljen hieman erilaista polkua. Papuski oli mies joka ei koskaan kiroillut, mutta hänen sanansa oli silti painava. Kun hän puhui minä kuuntelin ja kuuntelin ihan tosissani. Se on itselleni harvinaista, koska olen toisinaan todella rasittava päällepäsmäri. Minulla ei kovin monessa paikassa kodin ulkopuolella ole täysin rento olo, enkä koe että voisin kovin monessa paikassa olla 100% oma itseni. Papuskin luona kuitenkin koin aina voivani olla täysin oma itseni, yhtään kaunistelematta. Hänen luokse kun meni tuntui aina kuin olisi tullut tietyllä tavalla kotiin. Sellaiseen sydämen kotiin. Hän ja hänen vaimonsa joka tavallaan on kuin isoäiti minulle, paljon enemmän kuin biologiset isoäitini joiden kanssa en ole missään tekemisissä, olivat aina sellaisia ihmisiä jotka olivat sataprosenttisesti läsnä. Se sai aina sellaisen tunteen itselle, että on täysin tervetullut. 

Papuskin kuoleman myötä kaikkien ihanien lapsuusmuistojen, hauskojen tarinoiden ja kullanarvoisien elämänoppien lisäksi mieleen hiipi syyllisyys. Syyllisyys siitä ettei käynyt enemmän kylässä, ettei soittanut enemmän tai vienyt lapsia enemmän kylään. Se tulee varmasti jokaiselle ja tiedostan totta kai sen, että ihan oikeasti elämässä on ollut paljon muutakin. Totuus on kuitenkin se, että minä olisin ehtinyt käymään lasten kanssa enemmän papuskin luona ja puheluun ei ihan hirveästi aikaa ja vaivaa tarvita. Vanhukselle niillä puheluilla on todella suuri merkitys. Muistakaa ihmiset aina pitää niihin läheisiinne yhteyttä, koskaan ei tiedä milloin sen rakkaimman menettää tai milloin vaikka itselle sattuu jotain. Elämä on kuitenkin aika lyhyt. Parasta on viettää se elämä niiden rakkaiden kanssa ja nauttia heidän seurastaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että papuski ehti nähdä kaikki lapsenlapsensa ja tutustua heihin oikeasti. Pitää heitä sylissään ja pörröttää heidän hiuksiaan.

Hän myös ehti tarjota heille kuuluisia voileipiään ja vaimonsa valmistamaa pizzaa. Kaipaan noita kiireettömiä kahvitteluita papuskin tekemät voileivät naaman edessä. Kuulen hänen äänensä päässäni muistellessani noita hetkiä: “Syös nyt sitä voileipää, syötäväks ne on tehty”. Häntä ei koskaan haitannut lasten metelöinti tai riehuminen. Hän oli aina sitä mieltä, että lapset saavat olla lapsia ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Hän oli myös vannoutunut Volvomies kuten molemmat enoni, äitini ja veljenikin. Nuorempana ajelin itsekin Volvoilla, mutta nyt toisinaan jopa pelkäsin hänen reaktiotaan kun ajelin kahdella viimeisimmällä autollani hänen pihaansa, molemmat kun olivat Renaultteja. 

Onneksi hänestä oli tullut jo vanhempana hieman pehmeämpi sen asian suhteen ja hän kommentoi vain: “Kyllähän noilla ranskalaisilla ihan hyvä on ajaa”. En kuitenkaan tiedä olisiko hän antanut viimeisintä pyhäinhäväistystäni anteeksi. Perherenaultin suuren bensankulutuksen vuoksi hankin heinäkuussa farmari Fiat Stilon. Fiat olisi voinut olla ehkä hänellekin jo liikaa. Tuo kuuluisa Volvomies oli minulle viimeinen auktoriteetti. Nyt ei ole enää ketään keneltä kysyä, ei ketään kenen luo mennä hetkeksi pysähtymään tai kenen luo mennä kuulemaan tiukassa paikassa elämänohjeita. Nyt noista kahdesta elämäni tärkeimmästä miehestä on enää muistot sydämessä, mutta onneksi te ehditte opettaa ja ohjata minua riittävästi. Toivon, että voin olla puoliksi sen verran omille lapsilleni mitä olitte minulle. Sekin olisi jo riittävästi.

Kepeät mullat papuskille. Me kaipaamme täällä Tampereen päässä sinua suuresti. Toivottavasti kaikki kärsimys mitä et koskaan suostunut näyttämään on nyt ohi ja sinun on hyvä olla. Toivottavasti me vielä joskus jossain näemme. Emme koskaan ehtineet ostamaan sinulle Vehoniemen automuseosta pienoismalli Volvoa, mutta sellainen tulee vielä löytymään hautakiven reunalta. Sen lupaan.