Kun vaan vituttaa

Onko teistä kenelläkään koskaan sellaista ihan tyhjästä ilmestyvää vitutusta joka ei tunnu lähtevän millään? Tuntuu siltä kuin olisin saanut jonkinlaisen vitutuksen pilven itseni päälle. Voin myös jo valmiiksi varoittaa, että tuo edellä mainittu V-sana tulee ilmaantumaan tässä tekstissä todennäköisesti useamman kerran, joten jos mielestäsi naisen sukuelimestä käytettävä ruma sana on pahasta ja sen viljely vielä pahempi niin suosittelen lopettamaan tämän tekstin lukemisen, sillä minua vituttaa ja tämä teksti kertoo siitä kun vituttaa.

Tämä nykyinen vitutusepidemia on mielenkiintoinen ilmiö. Perheessä on kaikki suurin pirtein hyvin: Ainakin kaikki ovat taas terveitä. Ystävien kanssa asiat ovat todella hyvin ja töissäkin sujuu oikein mukavasti. Sain jopa palkankorotuksen juuri. Parisuhteen hoitaminen toki on hieman hankalaa tämän kaiken tohinan keskellä, mutta ainakin kelpaan vielä viereen yöksi. Aloitin juuri herra M:n kanssa todella mieleisen yhteisen harrastuksen. Auto on remontoitu kuntoon ja katto on pään päällä. Miksi siis vituttaa? Sitä tässä yritän tämän tekstin avulla itsekin pohtia. Käytännössä minulla ei ole mitään syytä minkä takia minua pitäisi harmittaa, mutta silti huomaan usein nojailevani käsiini ja hierovani ohimoitani kun jotkut ihan pienetkin asiat tuntuvat siltä, että nyt maailma kaatuu päälle ja kaikki menee perse edellä puuhun.

Otetaanpa tällainen hypoteettinen esimerkki arkipäivä jota ei välttämättä sellaisenaan ole tapahtunut, mutta kuitenkin ollaan hyvin lähellä totuutta: 

-Kello 07:00 herätys. Vituttaa herätä. Juniori tulee köllöttelemään sänkyyn viereen ja hymyilyttää. Menen syömään aamupalan jonka jälkeen kakalle ja hammaspesulle. Siitä lähden hakemaan pyörää varastosta ja lähden polkemaan töihin. Vituttaa polkea töihin.

Kello 08:00-16:30 Töissä. Vituttaa lähes koko ajan. Ruokatauolla ei ensiksi vituttanut, mutta kun muistin että evääksi on nuudeleita vitutti taas.

Kello 16:30 Kotiin polkeminen pyörällä. Sekin vituttaa. Kotona näen ensimmäisenä hymyilevän pikkumiehen joka odottaa minua kotiin. Hymyilyttää itseänikin. Kotona on hyvää ruokaa aina, joten siitäkin tulee hyvä mieli. Ruokapöydässä keskustellessa sanon jotain tyhmää mistä kumppanin tulee paha mieli. Taas vituttaa. Vituttaa kun ei osaa pitää rauhaa maassa.

Kello 18:00 Pikkumiehen kanssa iltatoimet. Yhdessä on kivaa. Rakkaan kanssa halataan ja asiat alkavat taas näyttää siltä, että elämä voittaa. Saan kuulla sotkeneeni valkoisen nojatuolin ruoan kastikkeella. Vituttaa taas. Tuntuu että mikään ei onnistu.

Kello 19:15 Laitetaan pieni mies nukkumaan. Isompi jätkä tulee ovesta sisään ja herättää juuri rauhoittuneen vauvan. Vituttaa taas. Vauva nukahtaa uudestaan ja rauhoittuu. Ei vituta enään. Muistan, että olen nykyään myös kevytyrittäjä ja vielä on illan työt tekemättä. Taas vituttaa.

Kello 20:30 Saan työt tehtyä ja rakas on tehnyt hyvää iltapalaa meille molemmille. Katselemme yhdessä hyvää sarjaa ja syömme. Ei vituta yhtään. Alan miettiä kuinka paljon olen viime aikoina mokaillut ja sitä kuinka olin jättänyt kokonaiseksi päiväksi pakastimen oven auki. Alkaa taas vituttaa.

Kello 21:00 Isomman jätkän olisi aika mennä nukkumaan. Ei halua mennä nukkumaan ja haukkuu meidät molemmat tyhmiksi. Samalla vauva herää kun kaveri huutaa meille. Alkaa taas vähän vituttamaan. Jätkä kuitenkin menee nukkumaan ja mekin pääsemme rakkaan kanssa rauhoittumaan. Katselemme sarjaa ja on hyvä mieli.

Kello 22:30 Menemme sänkyyn ja silittelen rakkaani päätä. Hän nukahtaa söpösti viereeni ja katselen kuinka kauniilta ja rauhalliselta hän näyttää nukkuessaan. Tulee hyvä mieli. Päätän lukea vielä hetken kirjaa ennen kuin alan itse nukkumaan. Alkaa pierettää. Luulen päästäväni hiipivän tiikerin, mutta pieru tuleekin aivan maata järisyttävällä äänellä. Vauva herää ja alkaa huutaa. Kumppani herää ja kysyy, että mikä nyt oikein on. Alkaa taas vituttaa.

Tässä raaka runko päivästä kun koko ajan vituttaa. Ei minua nyt tietenkään joka päivä vituta, mutta pakko myöntää että viime aikoina olen jostain syystä ollut enemmän maissa kuin yleensä. En edes tiedä miksi ja se ehkä ärsyttää vielä enemmän. Haluaisin aina antaa perheelleni kaikkein parasta, mutta jostain syystä en ole viime päivinä saanut annettua itsestäni sitä kaikkein parasta. Tuleeko teille kenellekkään muulle ihan yhtäkkiä tämänkaltaisia turhan vitutuksen jaksoja? Voisiko joku selittää mistä tämä johtuu? Ärsyttää itseänikin kun tiedän, että kaikki elämässä on paremmin kuin koskaan, mutta silti pikku asiat ärsyttävät. Muutama vuosi sitten en olisi voinut edes uskoa, että jos olen päässyt tämänkaltaiseen elämäntilanteeseen, että jaksaisin kiukutella turhasta, mutta näköjään kaikki on mahdollista. 

Rakastan perhettäni ihan ylitse kaiken ja olisin valmis tekemään heidän vuokseen ihan mitä tahansa. Olen todella onnellinen siitä, että elämäni on nykyään näin vakaata ja kaikki elämässä on asettunut paikoilleen. Olen enemmän kuin kiitollinen ihanista lapsistani ja heidän terveydestään. Olen todella onnekas kun minulla on noin ihana kumppani, joka jaksaa katsella minua vaikka välillä kiukuttelen kuin lapsemme. Siksi haluaisinkin jollain tavalla oppia pääsemään irti näistä vitutusjaksoista, jotka ovat jostain kumman syystä hiipineet elämääni. Kova urheilu on yksi, jolla niistä selvästi pääsee, mutta en nyt ihan joka päivä viitsi lähteä treeneihin. Nautin kyllä myös arjen pikku asioista, mutta jotenkin tarvisi löytää enemmän kivoja juttuja, jotta nuo ihan turhat asiat eivät pääsisi häiritsemään. Tässä tekstissä ei varsinaisesti ollut muuta pointtia, kuin se että välillä vituttaa. Vituttaako teitä?

-Iskä