Koronapäiväkirja

 Koronapäiväkirja

Niin siinä sitten kävi, että korona rantautui myös meille. Olin viime viikon tiistaina aivan normaalisti töissä, mutta olotila oli hieman heikko. Oli tukkoisuutta ja pienen flunssan oireita. Kävin esimieheni kanssa keskustelun, jonka päätteeksi päätimme, että minä lähden kotiin parantelemaan itseäni ja otan seuraavan päivän sairaslomaa. Torstaina sitten uudella energialla töihin. Kotiin päästyäni päätin kuitenkin tehdä koronatestin. Ihan vain varmuuden vuoksi. En todellakaan ajatellut, että minulla korona olisi. Saavuin kotiin ja pyysin Kristaa tekemään minulle testin. Kyllähän minä nyt tietysti itse sen testin pystyisin tekemään, mutta ajattelin tarjota mahdollisuuden kosketella näin komean miehen kasvoja. Tuon miellyttävän eikä yhtään inhottavan prosessin jälkeen, jonka muuten kestin todella miehekkäästi yhtään valittamatta, menin makaamaan olohuoneen sohvalle perheen pienimmän kanssa. Eivätkös kaikki isät löydä paikkansa olohuoneen sohvalta töiden jälkeen? Hetken siinä maattuani kuulin keittiöstä huudon: ”Ei vittu Jesse, se on positiivinen”. Onneksi kyseessä ei ollut raskaustesti vaan tuo koronatesti, mutta kyllä siitä outo olo tuli. Ilmoitin tietysti töihin ja varasin itselleni oikeaan koronatestiin ajan. Pirkanmaan sääntöjen mukaisesti edessä oli viiden päivän karanteeni. Viisi päivää perheen kanssa kotona. Neljän seinän sisällä. Kaikki kipeinä. Odotukset olivat korkealla.

Todellisuudessa korona-aika kotona oli mielenkiintoista ja opettavaista. Toki jos ihan rehellisiä ollaan niin oli se myös tietyllä tavalla kuormittavaa, mutta kyllä minulle positiivinen olo tuosta ajasta jäi. Huomenna päättyy myös lopun perheen karanteeni, joten käydään hieman ajatuksia ja fiiliksiä läpi tuosta karanteeniajasta. Ensimmäisen päivän karanteenissa olin itse melko kipeä ja se meni hieman sumussa, mutta seuraavana päivänä sitä alkoi jo aivot ja vartalokin toimia lähes normaaliin tapaan. Itse taudista minulla ei ole hirveästi muuta sanottavaa kuin se, että en itse kokenut sitä normaalia flunssaa pahempana tautina. En tahdo missään nimessä tautia ja sen uhkaa vähätellä, mutta itse henkilökohtaisesti ja loppuperhe selvisimme taudista hyvin vähällä. Normaaleja pieniä flunssan oireita, eikä oikeastaan mitään muuta. 

Olen viimeksi ollut näin pitkän ajan putkeen perheen kanssa tekemättä töitä varmaankin kesälomalla, joten toisaalta tämä tuli ihan tarpeeseen. Sitä huomasi kuinka hyvin viihtyy perheensä kanssa ja kuinka mukavaa on ihan oikeasti vain viettää aikaa, tehdä kotitöitä ja keskustella. Hyvin pienistä asioista ihminen loppujen lopuksi tulee onnelliseksi, kun päättää olla onnellinen. Ei siihen onnellisuuteen kuitenkaan tarvita hirveästi ulkoisia tekijöitä. Se vaan monesti unohtuu tuossa kaikessa arjen hälinässä. Korona-aika sai kyllä taas ajattelemaan onnellisuutta ja perheen tärkeyttä itselleni. Olin ihan varma, että tuo parisuhteen kauniimpi osapuoli menettää minuun ihan totaalisesti hermot, kun olen ihan koko ajan kotona, mutta edes näin ei käynyt. Hän taisi jopa salaa hieman pitää siitä, että olin kotona auttelemassa, vaikka aina silloin tällöin hän kyllä käski minun lähteä töihin. 

Perheen kuopukselle kuitenkin maistui erittäin hyvin se, että isi olikin nyt kotona koko ajan. Hän oli jostain syystä aivan fiiliksissä siitä. Kaveri ei kirjaimellisesti päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Kun menin aamukakalle, hän tuli mukaan istumaan jalkoväliini tai heittelemään pesuainepulloja pitkin vessaa. Kun menin aamupalalle, hän tuli mukaan availemaan keittiön alakaappeja ja repimään kattiloita ja kaiken maailman kippoja lattialle. Kun kävelin kohti eteistä, hän sai pelkokohtauksen ja juoksi perässäni koska oli aivan varma siitä, että nyt se isi karkaa. Sohvalle jos menin makaamaan, tahtoi poika tulla päälleni makaamaan. Istuessani nojatuolissa tahtoi kaveri tulla syliin ja pomppimaan isin kiveksien päällä. Poika oli mukanani joka puolella, mutta ihan oikeasti: se oli mahtavaa. Oli aivan ihana huomata kuinka tärkeä olen tuolle pikkumiehelle ja kuinka hyvin hän viihtyy minun kanssani. Hän viettää äitinsä kanssa yleensä aina kaikki päivät ja tiedän kuinka läheinen suhde heillä on, joten oli todella ihana huomata että minäkin olen pikkusällille tärkeä.

Isomman kaverin kanssa sitten olikin hieman rankempaa aikaa. Varsinkin perheen äidillä. Onhan se ihan ymmärrettävää, että kouluikäisellä kaverilla alkaa seinät kaatumaan päälle, kun mitään ei voi tehdä ja missään ei voi käydä. Se todellakin näkyi, että kaverilla ei ollut mitään mihin purkaa energiaansa. Hänelle kehittyi mahdoton tarve yrittää ärsyttää äitiään ja saada sillä tavalla sitä huomiota. Tietenkin koska olemme aikuisia niin eihän tuollainen nuoren pojan ärsyttäminen ihon alle mennyt. Ollenkaan, koskaan, missään nimessä. Saattaa kuitenkin olla, että eristyksen aikana oli myös niitä myrskyisempiä hetkiä, kun tarvitsi hieman neuvotella siitä miten asioita hoidetaan ja miten niitä ei hoideta. Ulkoilu ja autolla ajelu ympäriinsä päämäärättömästi olivat myös hyviä keinoja siihen kun alkoi ihan oikeasti tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle, henkeä ahdistaa ja pierettää.

Asia myös joka jälleen kerran nousi päällimmäiseksi mieleeni eristyksen aikana ja sen jälkeen on kotivanhempien jaksaminen. Onhan tuo 24/7 kotona olo ja kodin/perhearjen pyörittäminen ihan saakelin kovaa duunia. Itse olin aina iltaisin ihan naatti, kun olin koko päivän touhunnut pikkumiehen kanssa ja yrittänyt hieman autella kotitöissä. Kodin pyörittäminen kuormittaa ihan eri tavalla kuin vaikkapa fyysisesti raskas työ. Teet koko päivän töitä aivoillasi ja yrität pitää kaikki muut tyytyväisenä ja kodin siistinä. Ei voi kun ihan oikeasti hattua nostaa ja suudella varpaita. Ei oikeasti suudella varpaita se on sairasta ja inhottavaa, mutta jostain syystä päätin sellaista vertauskuvaa nyt käyttää. Ei takerruta siihen. Kotivanhemmista olen jo yhden tekstin kirjoittanut, mutta ei tätä voi korostaa liikaa: Olette supersankareita! Jokainen perhe jossa tuollainen supersankari vaikuttaa on todella siunattu. Näyttäkää sitä arvostusta niille sankareille siellä kotona. He todellakin ovat sen ansainneet. Minusta ei ihan oikeasti olisi siihen, jollei olisi pakko. Rakastan perhettäni ja kumppaniani, mutta en usko että pystyisin jäämään ihan pelkästään koti-isiksi. Siinä tapauksessa ehkä jos Krista olisi minun kanssani kotona, mutta rehellisesti sitä ei kyllä jaksaisi emäntä enää. Veikkaan että saisin lähtöpassit parin kuukauden jälkeen. Näin on hyvä ja toivottavasti myöhemmässä vaiheessa olemme molemmat työelämässä. En voi kuin arvostaa, kiittää ja rakastaa tuota ihmistä, joka mahdollistaa niin monen asian päivittäin arjessa. Hän on mahtava ja kunnioitan uskomattoman paljon sitä mitä hän tekee. Niin pitäisi sinunkin sitä ihmistä, joka sinun arkeasi pyörittää ja jos se olet sinä itse niin tahdon sanoa sinulle sen että: Olet uskomattoman vahva ja mahtava tyyppi! Jatka sitä samaa rataa ja yritä löytää myös itsellesi aikaa!

Ps. Se on näköjään juhlajulkaisun aika! Tämä teksti oli jo blogin 50. julkaisu!

-Iskä