Elämäni kamalin viikko

 Tässä tuli elettyä pari kuukautta takaperin elämäni kamalin viikko isänä. Moni meidät tunteva varmaan tietääkin tarinan jo, mutta uskon tällaisen tiivistetyn version kirjoittamisen olevan itsellekin ihan terapeuttinen kokemus. Tarina alkaa siitä, että olimme jo hetken seurailleet kuopustamme kotona ja huomanneet, että hän ei voi ihan hyvin. Itse olin kuitenkin jopa hieman huolettomampi asian suhteen kuin kumppanini joka päätti, että meidän on kyllä lähdettävä pojan kanssa terveyskeskuksessa käymään. Näin toimimmekin ja seuraavana päivänä menimme omalle terveysasemalle. Siellä poikaa tutkittiin, keuhkoja kuunneltiin ja korviin katseltiin. Heidän mielestään kaikki oli ihan kunnossa ja vähän perus särkelääkereseptiä tuupattiin matkaan. Itse kun olen idiootti en edes osannut asiaa kyseenalaistaa, joten luotin siihen mitä meille sanottiin ja aloin jo ajatella viikonlopun hotellireissua johon olimme kauniimman osapuolen kanssa lähdössä. Illalla kuitenkin pojan hengitys meni todella työlääksi ja onneksi kumppani tajusi tästä ottaa videota ja lähettää sairaanhoitaja ystävälleen sekä digiklinikalle. Sieltä tuli komento lähteä välittömästi ajamaan kohti lastenpäivystystä tai vaihtoehtoisesti soittaa ambulanssi hakemaan. Päädyimme ensimmäiseen vaihtoehtoon ja koskaan aiemmin emme varmaan ole olleet koko porukka niin nopeasti autossa.

 

 

Päivystyksessä saimme tietää, että tilanne oli ihan oikeasti vakava. Pojan happisaturaatio oli todella alhainen eikä hän saanut henkeä kunnolla. Hänet siirrettiin heti happiviiksiin ja lisähappeen. Ei mennyt kauaakaan kun lääkäri tuli ilmoittamaan , että osastolle siirrytään ja todennäköisesti koko viikonloppu siellä vietetään. Pala nousi itsellä kurkkuun, mutta päätin itse jäädä pojan kanssa osastolle koska ajattelin, että emännän on parempi olla toisen lapsen kanssa kotona (oma esikoinen vietti viikonloppua äidillään), jotta lapsi raukka ei joudu syömään joka päivä "nistipataa". Sieltä me sitten pojan kanssa siirryimme osastolle ja  jatkuvaan happisaturaatio seurantaan, kahden tunnin välein läpi yön pojalle annettiin avaavaa lääkettä lasten astmapiipun kautta ja myös kipulääkettä auttamaan oloa. Happisaturaatio alkoi pikkuhiljaa yön mittaan näyttämään paremmalta. Tässä nyt seuraavana kuva siitä kun pikkuherra normaalin osaston puolella suostui nukkumaan noin 1,5h sairaalasängyssä kunnes oltiin jo virittämässä jatkopaloja saturaatiojohtoihin ja happiviiksiin, että poika pääsi isin viereen nukkumaan vuoteeseen. Siinä hetkessä se tuntui ihanalta saada poika viereen, mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin satakiloinen mies ja todella leveästi nukkuva kaksivuotias eivät ihan hirveän hyvin sopineet siihen 80cm leveään sänkyyn, joka oli tarkoitettu vanhemmille. Kuvassa näkyvä nukke on muuten Emmi. Emmi on pikkumiehelle äärettömän rakas ja häntä hoidetaan kuin ihan oikeaa vauvaa. Hän kulkee joka paikassa mukana ja oli myös koko sairaalareissun mukana. Suuri kiitos ihanalle ja rakkaalle mummille joka Emmin toi osaksi meidän perhettä ja suuri kiitos myös ihanalle Tays:sin lastenosaston henkilökunnalle, jotka hoitivat Emmiäkin noelin ohessa.

 


Tahdon myös julkisesti blogissani kiittää esimiestäni. Soitin hänelle ja kerroin tilanteesta. Hän ei puhunut sanallakkaan mistään palkattomista päivistä tai sairaslomista. Hän toivotti vain jaksamista ja nopeaa paranemista pienelle ihmiselle. Kiitos myös yritykseni asiakkaille, jotka ymmärsitte tilanteen ja olitte suhteeni kärsivällisiä. Osastolla me vietimme muutaman päivän ja tilanne alkoi näyttää ihan hyvältä. Poika söi reippaasti, jaksoi leikkiä ja alkoi olla oma hauska itsensä. Eräänä iltana sitten kun meille oltiin jo hieman lupailtu kotiinpääsyä pienen ihmisen olo romahti. Happisaturaatio romahti todella huolestuttaville lukemille eikä hapen lisäämisestä viiksiin ollut hyötyä. Tähän asti herra siis myös oli saanut koko ajan parin tunnin välein Ventolinea. Osastolle haettiin hieman eri tekniikalla toimivat viikset joiden pitäisi antaa happea huomattavasti voimakkaammin kuin perinteisten seinästä toimivien viiksien. Tätä laitteistoa ei kuitenkaan saatu poikamme kanssa kunnolla toimimaan/se ei yksinkertaisesti riittänyt. Sitten kuulin sen kaikkein pahimman mitä tuossa tilanteessa voi kuulla: "Siirrämme teidät välittömästi teho-osastolle hengityskoneeseen". Menin aivan jonkinlaiseen automaatiotilaan ja aloin vain kauhealla kiireellä kerätä meidän tavaroitamme. Keräsin tavarat ja lähdin juoksemaan sairaalasängyn vierellä kohti lastentehoa. 



En edes osaa kuvailla sitä tunnetta miltä tuntui nähdä oma pieni poika hengityskoneessa teho-osastolla. Nielin vain kyyneleitä kun tuo pieni sankari katsoi minua pelonsekaisin silmin tajuamatta mitä ympärillä tapahtuu. Se on uskomatonta kuinka sopeutuvaisia pienet lapset ovat. Hyvin nopeasti pikkumestari sopeutui kaikkiin laitteisiin ja antureihin, joita hänen pieni vartalonsa oli täynnä. Itse tuijotin intensiivisesti happisaturaatiokäyrää, joka alkoi onneksi nousta hyvää tahtia. Tajusin itsekin, että poika on nyt oikeassa paikassa. Olin tähän asti saanut nukkua kaikki yöt pojan vieressa lastenosastolla, mutta nyt minulle tultiin kertomaan että teho-osastolla eivät vanhemmat saisi yöpyä. Olin kuitenkin päättänyt, että en itse poistu tuolta sairaala-alueelta ennen kuin saan poikani mukaan sieltä. Minulle saatiinkin järjestettyä yöksi käyttöön jonkinlainen vanhempien lepohuone. Siellä sitten yövyin ja palasin heti aamulla kun sai palata pojan viereen sairaalavuoteen ääreen. Pari päivää siinä seurailin kuinka pojasta alkoi kaikki iloisuus hävitä ja näin kuinka paljon tuo pelkkä makaaminen häneen vaikuttaa. Se oli todella henkisesti rankkaa seurattavaa, mutta samalla olin todella tyytyväinen siitä kuinka nopeasti kaikki arvot olivat alkaneet kohentua. Tuolloin saimme myös diagnoosin: Viruksen aiheuttama keuhkokuume johon ei mitään täsmälääkitystä siis ollut saatavilla, vaan aika oli ainut vaikuttava tekijä. Seuraavaksi yöksi en sitten saanutkaan käyttööni tuota lepohuonetta, mutta varasin sitten itselleni potilashotellista huoneen jonne pääsi lähes perille asti kätevästi kävelemään sairaalan läpi. Huone oli siisti ja oli mukava päästä lähes viikon sairaalassa olon jälkeen käymään rauhassa suihkussa. Hotellista ei kuitenkaan pahemmin tullut nautittua kun huoli ja sydän oli pojan luona sairaalavuoteessa.



Seuraavan yön sainkin sitten viettää taas tuolla vanhempien lepohuoneessa. Kolmannen teholla vietetyn yön jälkeen sain aamulla hyviä uutisia. Noelilla voitaisiin koittaa nyt näitä tehokkaampia happiviiksiä (oikeestihan niillä oli joku hienompi nimi ja tekniikkakin ihan erilainen kuin perus happiviiksissä, mutta minä olen IT/Elektroniikka-alan mies, en terveydenhuollon ammattilainen joten antakaa armoa näissä termeissä). Noelilta poistettiin happimaski (kaverilla muuten oli koko ajan tutti tuolla maskin alla. Sitä hieman naureskeltiin sairaalassa, mutta ilmeisesti se ei hoitoon mitään vaikuttanut. Vähän ehkä toivoin, että sitä ei sinne olisi saanut laittaa niin tämä vieroitusprosessi ei olisi ottanut takapakkia, mutta tuossa hetkessä sillä ei oikeastaan ollut ihan hirveästi merkitystä. Ei ollut tuttiasiat prioriteettilistalla hirveän korkealla) ja laitettiin viikset paikalleen. Viikset kuitenkin jatkoivat samoja ongelmia joita koimme jo normaalin osaston puolella eikä niitä saatu toimimaan. Ensimmäiset sanat jotka poika sai sanottua käheällä äänellää olivat: "maitoo, ruokaa". Siinä sitten tehtiin työtä käskettyä ja kaverille kiikutettiin kovaa vauhtia maitoa sekä ruokaa. Molemmat maittoivat oikein hyvin. Tästä hyvin nopeasti lääkäri tuli myös uudelleen katsomaan tilannetta ja hän oli sitä mieltä, että voisimme siirtyä takaisin normaalille osastolle. En muista koska olisin viimeksi ollut noin helpottunut.




Normaalille osastolle siirtymisessä kävikin sitten hieman onni onnettomuudessa. Tätä "parempaa happiviiksi" systeemiä ei saatu toimimaan noelin kanssa sielläkään ja Noel vietti aika pitkän aikaa (20-40min) kokonaan ilman lisähappea odotellessa tätä laitetta. Toki hänen happisaturaatiotaan seurattiin koko ajan eikä siinä näkynyt notkahduksia. Pyysin saada kylvettää lapsen ja sain siihen luvan. Voi kuinka suuren ilon noin pieni asia voi saada aikaan isässä ja pojassa. Olimme kuin kaksi metsäläistä jotka eivät ole koskaan vettä nähneetkään. Se ilo ja onni joka lapsen kasvoista loisti sai minut purskahtamaan itkuun. Se oli jotakin niin ihanaa. Tämänkin ajan siis olimme ilman lisähappea. Kylvystä palattuamme tulikin lääkäri kierrolle ja hän meille puhui pitkään siitä kuinka näin pieniä lapsia ei oikeastaan koskaan saisi jättää suoraan pois lisähapesta, mutta koska Noel on nyt jo niin kauan ilman sitä ollut ja on selvästi hyvävointinen + saturaatiot näyttävät todella hyvältä saimme luvan koettaa ilman lisähappea. Se menikin todella hyvin. Yöllä jouduimme hieman lisähappea ottamaan normaalien viiksien kautta, mutta ei mitään muuta. 

Jokaisena mahdollisena päivänä sairaalassa myös äiti kävi meitä moikkaamassa ja viettämässä meidän kanssamme aikaa. Tietenkään äidillä ei ollut mahdollisuutta olla meidän kanssamme koko aikaa kun oli arki pyöritettävänä, mutta huolesta ymmällään myös hän tuota Tesoma-Tays väliä päivittän ajoi ja kävi pitämässä pienelle ihmeellemme seuraa, jotta minä pääsin syömään/juomaan/suihkuun/vessaan tai mitä tahansa.Tiedän toki, että et tehnyt noita vierailuja sairaalassa minun takiani, vaan tietenkin sen vuoksi että saisit olla meidän pienen sankarimme kanssa, mutta se oli myös minulle todella tärkeää. En olisi rakas selvinnyt tuosta ajasta sairaalassa ilman sinun apuasi. Kiitos kaikesta mitä teit meidän eteen tuona aikana. Kiitos myös kaikille läheisille jotka kyselitte kuulumisia ja pistitte tsemppiviestejä. Ne merkitsivät tuona aikana uskomattoman paljon. Erityisesti kummit, mummi, mummu +Miika, Teemu ja Aleksi kiitos teille. Oma kasettini olisi saattanut levitä ilman teidän viestejänne. Autoitte kaikki omalla tavallanne.



 Muutaman päivän seurannan jälkeen saimme vihdoinkin sen huojentavan tiedon kahdeksan sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Pääsemme kotiin! Kävin kaikki mahdolliset tunteet läpi ja purskahdin itkuun. En pystynyt estämään sitä mitenkään. Olin niin onnellinen, helpottunut, peloissani, vihainen (tästä myöhemmin lisää) ja yksinkertaisesti täynnä rakkautta, että se purkautui vain kertaheitolla. Tässä vaiheessa kun tilanne oli ollut tasainen ja näyttänyt hyvältä jo pitkän aikaa aloin myös ihan oikeasti kaivata todella paljon  normaalia ruokaa. Tuolla osastolla kun ei tietenkään aikuisille tarjota ruokaa niin olin tuon kahdeksan päivää Tayssin Subwayn ja R-kioskin varassa. Ei ole muuten ihan hirveästi tehnyt mieli sämpylää tuon reissun jälkeen, eikä kyllä Subiakaan. Kotivessa, oma suihku ja erityisesti sauna myös alkoivat houkuttaa jo aika paljon. Mainittakoon eräs ihana ihminen oikein nimeltä tähän ruokaan liittyen, Kiitos ihana Vilma joka toit minulle lastentehon ovelle yöpalaksi McDonaldsin DoubleQP:N. Olen sinulle tuosta ikuisesti kiitollinen ja arvostan sitä todella paljon. Se voi tässä kirjoitettuna kuulostaa tyhmältä, mutta ihmiselle joka on istunut teholla lapsensa sairaalavuoteen vieressä koko päivän syömättä mitään kiinteää ravintoa se merkitsi todella paljon.

KOHTI KOTIA!


Poika oli niin onnellinen päästessään lähtemään isin ja äidin kanssa kotiin, että ei sitä voi sanoin kuvailla. Myös kotiovesta sisäänastuminen oli aika tunteikas kokemus meille kaikille. Saimme myös tuolloin perjaintaina vielä myös esikoiseni meille viikonlopuksi normaaliin tapaan niin oli ihana viettää tuollaisen runsaan viikon jälkeen ihan normaali viikonloppu itselle rakkaimmien ihmisten seurassa. Tuo viikko opetti minulle paljon ja erityisesti se opetti vaalimaan sitä mitä minulla on. Arvostamaan jokaista päivää jonka saan viettää lapsieni ja kumppanini kanssa. Se opetti kuinka häilyväistä kaikki todellisuudessa on ja kuinka nopeasti kaikki voi muuttua. Se opetti minut ajattelemaan mikä oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Onko mikään tärkeämpää kuin aika jonka vietät lapsiesi kanssa? 

Loppuun vielä mainittakoon, että koin koko ajan kasvavaa vihaa paikallisen terveyskeskuksen toiminnan vuoksi. Samana iltana kun he olivat lähettäneet meidät kotiin särkylääkereseptin kanssa me lähdimme hullunkiidolla lastenpäivystykseen ja hetkeä myöhemmin olimme happiviiksissä lastenosastolla. Muutamaa päivää myöhemmin olimme hengityskoneessa teholla. Entä jos minulla ei olisi ollut noin valveutunutta kumppania joka sai asian etenemään vielä saman illan aikana? Olisiko minulla tällä hetkellä nuorinta poikaani ainakaan samassa kunnossa kuin hän nyt on? Teimme terveyskeskuksen toiminnasta ilmoituksen ja ainakin sen ilmoitus sai aikaan, että tuolta terveysasemalta löytyy tänä päivänä happisaturaatiomittari. Muistakaa rakkaat ihmiset vaalia sitä aikaa mitä teillä on lapsienne kanssa. Muistakaa, että mikään ei voi olla tärkeämpää kuin vanhempien ja lasten välinen suhde. Muistakaa, että ette pidä mitään itsestäänselvyytenä ja varmana nakkina. Tässä maailmassa mikään ei ole tärkeämpää kuin oma jälkikasvu ja teidän jälkikasvullenne mikään ei ole tärkeämpää kuin ne omat vanhemmat (sanoisivat ne pikku riiviöt sitten mitä tahansa kiukunpuuskissaan).

-Iskä

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pyörremyrsky nimeltä ADHD ja muut osaset osa 1

Pyörremyrsky ja muut osaset osa 2