Jaksaminen, romahtaminen ja nousu

Tämä pitkä blogiteksti käsittelee henkilökohtaista matkaani ja kokemustani uupumuksen ja masennuksen kanssa. Mikäli aiheet ahdistavat sinua tai et muuten vain halua lukea niistä voit suosiolla jättää tekstin lukematta ja lukea jotain itsellesi sopivampaa. Teksti on pitkä, mutta se on tapani kirjoittaa enkä todennäköisesti pääse siitä koskaan eroon. Lukijani tietävät sen jo, mutta jos olet uusi ja pelästyit tätä tekstiseinää, niin lähes jokainen julkaisuni näyttää tältä. Tähän kyseiseen julkaisuun oli hyvin vaikea päättää minkälaisia kuvia sitä valitsisi, mutta päädyin siihen että katselin itseäni viimeisen vuoden ajalta ja viimeisimmät nyt ihan lähiajoilta. Ei kaunista katseltavaa, mutta realistista eikä siloteltua.

Veikkaan että en ole ainoa mies joka on ajatellut, että omasta jaksamisesta ei kuulu puhua toiselle. Ajatuskin omasta mielenterveydestä puhumisesta jollekin toiselle puistattaa. Eihän sitä ennenkään ole tarvinnut toisille omista asioista puhua ja ne on akkojen hömpötyksiä ne terapeutilla ramppaamiset. Nämä ovat syvällisiä viisauksia joita olen elämäni varrella kuullut kanssafilosofeilta joilla on kivekset. Niin siinä kuitenkin nyt kävi, että minä työssäkäyvänä perheenisänä poltin itselleni loppuun jo pitkän aikaa sitten, painoin säästöliekillä hyvin vähän nautintoa mistään saaden ja loppujen lopuksi masennuin. Asiastahan toki oli minulle huomauteltu lukemattomia kertoja viimeisen vuoden varrella: Rauhoitu nyt tai poltat itsesi loppuun, Ei kukaan jaksa tuollaista pitkään, Sun täytyy oppia sanomaan myös ei, Sä et oo oikeen oma itsesi, Tää mies ei paljon hymyile, Onko sulla nyt varmasti kaikki ihan kunnossa? Mutta en minä mitään itse tajunnut. Olin huumaantunut uran etenemisestä, opintojen etenemisestä ja rahan tienaamisesta. 

Heräsin asiaan kuten arvata saattaa aivan liian myöhään. Minulle oltiin huomauteltu sekä kumppanin toimesta, että läheisen ystävän toimesta jo useasti että minun tulisi käydä lääkärillä/keskustelemassa jossakin, mutta ei kun on vain pakko olla jääräpää ja kuvitella pystyvänsä kaikkeen. Minulle herätys oli se kun en enää pystynyt pitämään läppäriä tärisevissä käsissäni ja loppujen lopuksi en päässyt enää sängystä ylös. Makasin sängyssä vain itkien ja kyllä vaikka hyvin harvat ihmiset sen ovat nähneet niin minä myös itken toisinaan. Silloin sitten vasta toki kun minua käskettiin soittamaan lääkäriin tajusin, että nyt se on ehkä oikeasti tehtävä. Kuukausia kestäneet 2-3h yöunet, kahden 180op tutkinnon suorittaminen vuoden sisään, kova töiden tekeminen ja vastuun räjähdysmäinen kasvu työssä, kasautuneet harrasteprojektit sekä tietenkin kaiken ohessa perhearjen pyörittäminen katkaisivat lopulta sen kuuluisan kamelin selän. 

Raahauduin samana päivänä Pihlajalinnaan lääkärille ja kohdalleni sattuikin uskomattoman hyvä lääkäri joka on psykologin kanssa hoitanut minua tähän päivään saakka. Lääkäri huomasi heti minusta missä mennään ja hyvin lyhyen puhutuksen jälkeen totesi, että kirjoittaa minulle masennuksesta (F32) nyt ensin viikon sairaslomaa vaikka näkikin uupumuksen olleen ehkäpä se pääsyy vastaanotolle raahautumiseen. Hän kirjoitti minulle reseptin lääkkeeseen jonka tulisi kohentaa mielialaa ja parantaa vireyttä. Sain matkaani muutaman testin jotka minun tulisi tehdä sekä aloittaa verkossa eräs itsehoito-ohjelma. Nyt kun tässä samassa selasin Pihlajalinnan sovellusta laskin käyneeni 13 kertaa tämän saman lääkärin vastaanotolla, ensimmäisen kerran 5.4 ja nyt toivottavasti viimeisen kerran tämän asian tiimoilta 10.6. Matkalle on mahtunut kuusi eri lääkereseptiä, kahden uuden diagnoosin saaminen, pari psykologikäyntiä ja erikoislääkärin konsultaatioita. 

Olen siis ollut yli kaksi kuukautta sairaslomalla. Kiitos vakuutuksen olen saanut koko ajan yksityislääkärin mahtavaa hoitoa ja pienen taistelun jälkeen löysimme lääkityksenkin joka sopi minulle täydellisesti. Suurin työ on tietenkin käyty oman pään sisällä ja se työ varmasti tulee vielä jatkumaan pitkään. Olen aina ajatellut, että kaikesta huolimatta lapseni ovat minulle tärkein asia maailmassa. Tajusin kuitenkin asioita syvällisemmin pohdittuani, että toki olen ollut läsnä ja tehnyt lasteni kanssa asioita, mutta en ole ollut ihan kokonaan läsnä. Olen ollut uupunut ja ajatukseni ovat harhailleet aivan muissa asioissa. En ole myöskään ollut erityisen tasapuolinen kumppani, toinen on joutunut hoitamaan huomattavan osan kotitöistä jotta minä voin työskennellä tai opiskella. En ole myöskään ollut erityisen hyvä ystävä, en ole pitänyt yhteyttä ystäviini ja olen kieltäytynyt kaikista kutsuista tehdä jotakin ystävieni kanssa. Olen elänyt jossakin omassa ihmeellisessä kuplassani missä kuvittelen asioiden olevan okei, vaikka kaikki ympärilläni ovat nähneet etten voi hyvin. 

Olen nyt ollut melko pitkään kotona ja tulen itseasiassa vielä olemaankin, sillä aion pitää kesälomani tähän samaan putkeen. Kotona on ollut aikaa ajatella ja viettää aikaa lasten kanssa. Kumppanini sai töitä jokunen kuukausi takaperin, joten hän on tehnyt töitä ja minä olen ollut kotona lasten kanssa. Varsinkin nyt kun lapsilla on kesäloma olen saanut viettää heidän kanssaan ihan kunnolla aikaa, mutta samalla on pystynyt työstämään kaikkia omia tunnelukkojaan, heikkouksiaan ja myös vahvuuksiaan. On pystynyt taas palaamaan omaksi itsekseen. Ihmiseksi joka tuntee vahvasti, nauraa herkästi ja on sosiaalinen. On pystynyt ajattelemaan sitä mikä elämässä on ihan oikeasti tärkeää ja mikä ei. Mitä ilman pystyy elämään ja mitä ilman ei. On jopa pystynyt pohtimaan sitä, että kuka minä oikeastaan olen, miksi minä olen mitä olen ja haluanko olla sitä mitä olen tällä hetkellä. 

En syyttele ketään siitä mihin tilaan itseni ajoin tai koe vääryyttä tapahtuneen ennen sairaslomaani. Sairasloman aikana stressiä on tuottanut talousasiat, mutta ne onneksi selviytyivät kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja niistä ei tarvitse enää stressata. Stressiä on aiheuttanut myös se miten sairasloma on vaikuttanut asemaani työpaikallani, mutta siitäkin stressistä on päästy. Tällä hetkellä voin oikeastaan paremmin kuin vähintään viimeiseen vuoteen ehkä jopa kahteen. Koen olevani oma itseni ja ehkä ensimmäistä kertaa jopa lähes hyväksyväni itseni sellaisena kuin olen. Tiedostan että kaikissa asioissa pystyy kehittymään, mutta persoonallisuuttaan ei tule piilottaa tai yrittää väkisin muuttaa joksikin mitä se ei ole. Tiedostan sen, että olen suorittaja joten sen kanssa minun tulee olla vastaisuudessakin tarkkana ja pitää huolta siitä, että en enää uudestaan aja itseäni samaan tilanteeseen. Kaiken kaikkiaan vaikka paljon negatiivisia asioita tapahtui, koen jääneeni tästä kaikesta voitolle ja niin uskon perheenikin ajattelevan. 

Harvat miehet vieläkään puhuvat omista tunteistaan tai mielenterveysongelmistaan. Jostain syystä ajatellaan alkukantaisesti sen olevan heikkouden merkki tai että se jollain tavalla vähentää maskuliinisuutta jos myöntää, että ei jaksa tai että mielenterveyden kanssa on ongelmia. Näin ei kuitenkaan ole ja jos jonkun mielestä on niin minun puolestani sellainen tyyppi voi painua v******. Olin itse heikko, koska en tunnistanut ongelmaa ajoissa ja toiminut sen hoitamiseksi / ennaltaehkäisemiseksi. Tällä toimintamallilla aiheutin hallaa perheelleni ja heikensin suhteitani läheisiini. Ainut joka tästä hyötyi oli työnantajani, mutta siitä en kuitenkaan itse hyötynyt vaikka niin kuvittelin. Perhe ja läheiset ovat aina tärkeämmät kuin työ. Työpaikkoja on maailma täynnä ja aina voi opiskella vaikka uuden ammatin jos siltä tuntuu, mutta läheisesi ovat uniikkeja heitä ei voi korvata millään. Älä ole sellainen idiootti kuin minä olin ja hae apua vasta sitten kun olet jo täysin toimintakyvytön. Tiedosta jaksamisesi ja tarpeen vaatiessa hae apua ajoissa.