Työtön sossupummi

Aikaisempi teksti avasi asumistilannetta. Avataan sitten hieman elämäntilannetta muutenkin. Eli elokuusta asti olen ollut työtön. Tai oli siinä lyhyt pesti työsuhteen purun jälkeen, mutta siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Puhutaan siis työttömyydestä. Siitä minkälaista arkeni työttömänä on ja miltä se tuntuu. Olen hyvin pitkälti koko elämäni tehnyt töitä. Lopetin nuorena ensimmäiset opintoni kesken isäni kuoltua ja elelin vajaat kaksi vuotta elämää jossa en oikeastaan tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Hyvin pian kuitenkin aloitin työt ja teinkin hyvin monenlaisia töitä ennen Tampereelle muuttoani. Täällä tein vuoden maanrakennushommia, vuoden tuotantotyöntekijän hommia, 2 vuotta varastotyöntekijän hommia ja tutkintojen myötä työskentelin 2 vuotta elektroniikan maahantuontitukun takuuosastolla. Työeläkeotteen mukaan minulla on 11 vuoden työhistoria ja lyhyitä pestejä myös ennen sitä. Tämä ei ole mitään ”flexaamista”, tämä vain taustatietona siihen että työttömyys ei ole minulle se kaikkein ominaisin tila.

Olen ihminen joka vaatii päiviinsä tekemistä ja jos lapsia ei olisi en todellakaan tiedä minkälaisessa rytmissä eläisin. Kuten aiemmassa tekstissä kerroin Noel asuu pääsääntöisesti minun kanssani ja onhan se toki järkevääkin. Krista tekee vuorotöitä ja minä olen työttömänä kotona. Noelin arki siis pitkälti rytmittää päivääni. Sellainen hieno sattumahan tässä myös kävi, koska elämässä vaan kulkee tällä hetkellä ihan helvetin hyvin, että autoni hajosi. Matkalla Kankaanpäästä Tampereelle jokin voimansiirrossa päätti sanoa itsensä irti. Kytkin, vauhtipyörä tai vaihdelaatikko. Joko yhdistelmä näitä tai jokin yksinään. Todennäköisesti kytkin+vauhtipyörä remontti olisi edessä. Olen aina ajellut sellaisilla alle 1500e autoilla joten todennäköisesti Fiat Stilon ja minun yhteinen matka päättyi. Fiat saa lähteä jonkun romufirman matkaan parkkipaikalta tilaa viemästä.

Auton hajoaminen siis myös muutti hieman kuviota. Siitä on nyt kaksi viikkoa kun jäin autottomaksi työttömäksi sossupummiksi. Työtön toki olen ollut jo hetken aikaa. Tässä onkin junttipoika saanut opetella miten Tampereen julkinen liikenne toimii ja sehän toimii. Olen yllätynyt siitä kuinka kivutonta julkisilla on liikkua ja se on itse asiassa ihan mukavaa puuhaa. Ostin kuukausikortin jolla saa kuljeskella niin paljon kuin haluaa, tämä maksoi 61e. Sillä hinnalla ei ihan hirveästi autolla ajella. Aamuisin siis hyppäämme Noelin kanssa bussiin ja menemme päiväkotiin. Yleensä vien Noelin yhdeksäksi, mutta jos Mico on luonani yötä ja menee kahdeksaan niin sitten lähdemme aikaisemmin. Mico pääsee samalla bussilla jatkamaan kouluun. Matka päiväkodille ei ole pitkä, mutta kilometrikin on liikaa äkäisen neljävuotiaan kanssa joten olemme kulkeneet bussilla ettei joka aamu tarvitse painia ja kantaa miniversiota Bull Mentulasta päiväkotiin. 

 

Noel kun on viety päiväkotiin joko kävelen tai tulen bussilla kotiin. Viimeistään puolelta päivin menen kuntosalille, joka sijaitsee samassa pihassa ja on maksuton. Käyn neljä kertaa viikossa salilla. Ilmainen salihan sossupummille kelpaa. Salin jälkeen teen ja syön ruokaa. Tarpeen vaatiessa siivoilen kotia ja/tai pesen pyykkiä. Asuin ensimmäiset kuukaudet tässä asunnossa ilman pyykkikonetta ja kyllä osaa ihminen arvostaa pyykinpesukonetta eri tavalla kun on kuljettanut pyykkejään pesulaan tai Kristan pestäväksi. Nyt se olisi vielä hirveämpää kun joutuisi bussissa seisomaan kestokassit täynnä lasten jarruraitaisia kalsareita ja omia ammoniakilta haisevia hikisukkia. Luen myös päivittäin. Ostelen kirpputoreilta kirjoja ja käyn viikottain kirjastossa. Joko palauttamassa kirjoja, lainaamassa kirjoja tai vain istumassa hetken rauhassa tietokoneen kanssa kirjoittelemassa muita kirjoitusprojektejani. Sekin on mukavaa kun laittaa jonkin rauhallisen Ambient-soittolistan soimaan ja vain rauhoittuu kirjoittamaan. Se on myös ilmaista, joten aina parempi.

Kirpputoreilla on mukava myös käydä pyörimässä jos työttömän talous sen sallii. Sieltä kuitenkin yleensä hyvin pikkurahalla asioita tarttuu mukaan. Kristan kanssa tulee myös vietettyä paljon aikaa keskustellen tai jotain yhdessä tehden. Meillä on vielä paljon sanottavaa toisillemme. Toivottavasti hyvin pitkäksi aikaa. Niin ainakin itse toivon, mutta voin tietenkin puhua vain omasta puolestani. Pelaan myös paljon shakkia. Joko itsekseni kotona laudan kanssa erilaisia pulmia pohtien tai chess.comissa rankingia kasvatellen (oikeasti se on kyllä enimmäkseen laskenut, mutta ei vielä huolestuttavasti). Noelin haen yleensä noin 15:30 ja sen jälkeen sitten tietenkin on luvassa normaalia lapsiperhe hommaa. Syömistä, ulkoilua, leikkimistä, lastenohjelmia ja kiukuttelua. Neljävuotias on aika mestarillinen mielensäpahoittaja. Se ei tarvi sen suurempaa syytä. Riittää että haarukka tippuu lattialle niin se on maailmanloppu ja tietenkin se on myös minun vikani. Neljävuotiaan kanssa on myös mielenkiintoista kulkea suojatietä. Enää ei haluta ottaa kädestä kiinni, kävellään mahdollisimman hitaasti ja jos auto tulee kohti niin sitä jäädään tuijottamaan. Sitten jos erehdyt hieman työntämään tai ottamaan kädestä kiinni, niin heittäydytään maahan kiukuttelemaan. Sitten persvako vilkkuen nostat naama punaisena huutavan lapsen suojatieltä ja viet turvaan jalkakäytävälle. Tällä välin lapsi on kerännyt itsensä täyteen pyhää kosmista raivoa siitä, että kehtasit nostaa hänet vaarallisesta paikasta turvaan. Elämä on toisinaan ihanaa.

 

Iltaisin yleensä joko kirjoittelen blogitekstejä, jatkan muita kirjoitusprojekteja, pelaan Xboxilla Fortnitea Kristan kanssa kuten jokainen itseään kunnioittava kolmekymppinen perheenisä. Toki myös hiljaa vittua kuiskaillen tappion kohdatessa tai äänettömästi tuulettaessa voiton sattuessa, siten että kissa pelästyy ja saa pienimuotoisen paskahalvauksen. Pelaaminen ei minusta varmaan koskaan lähde. Se on ollut harrastus joka on seurannut läpi elämän.

 

Ymmärrän monien ”valituksen” siitä, että työttömän elämä on surkeaa, yksinäistä ja mitään ei voi tehdä kun ei ole rahaa. Eihän tässä ihan mitä tahansa todellakaan voida tehdä ja pennit täytyy laskea todella tarkkaan jos haluaa, että jääkaapissa on ruokaa mitä syödä. Kuitenkin on todella paljon asioita mitä voi tehdä vaikka sitä rahaa ei olisi tuhlattavaksi asti. Haaveet, halut ja mielenkiinnon kohteet kannattaa muovata sen oman taloustilanteen mukaiseksi. Totta kai sitä vituttaa jos koko ajan miettii, että ei pääse ulkomaille tai ei voi joka päivä syödä ulkona. Kun miettii, että tänään on hieno päivä mennä ulkoilemaan, kirjastoon, kuntosalille tai vaikka vain tehdä jokin uusi ruoka kotona niin mielikin on jo vähän parempi. Lasten kanssa olen ainakin huomannut sen, että raha ei vaikuta pätkääkään. Lapset arvostavat heille ostettuja asioita noin 15minuuttia. Heidän kanssaan vietettyä aikaa kunnon talvijalkapallo-otteluun heittäytyen he arvostavat lopun elämäänsä. Saattavat kertoa vielä omillekin lapsilleen kuinka hullu möhömahainen isä heittäytyi maalissa kuin mikäkin Valioliiga maalivahti. Tai kun isä puolustaessaan kaatui ja lensi suoraan selälleen. Olen nyt työttömänä pummina paljon läheisempi lasteni kanssa kuin 08-16 toimistomiehenä.

Toisinaan ketuttaa, yleensä vain raha. Vaikka tässä on niin sanotusti asiat mennyt päin helvettiä, niin elämä tuntuu silti positiiviselta. Enkä ajatellut loppuelämääni työttömänä olla. Tässä on kuitenkin nyt hyvä väli miettiä sitä mitä ihan oikeasti elämältä haluaa, millainen ihminen tahtoo olla, millainen isä tahtoo olla ja minkälaisen muistijäljen itsestään tahtoo jättää. Eikä tämä arki nyt oikeasti niin paskaa ole kuin jotkut sanovat. Se on omasta asenteesta paljolti kiinni. Jos jää vain kotiin makaamaan ja television edessä olutta kittaamaan niin kyllä varmasti vituttaa.

-Iskä